Niin se kului jouluviikko rattoisasti sairaalan antimista nauttien. Maanantai-iltana, ensimmäisen cytotec-murusen jälkeen hulahtivat vedet ja tiistai oli silkkaa odottelua, kunnes viimein keskiviikon vastaisena yönä alkoi tapahtua! Aamuviideltä synnytyssaliin käyrille, yhdeksältä oksitosiinitipalle, iltakuudelta alettiin jo puhua sektiosta ja kahdeksalta syntyivät ihanaiset ja oman äidin mielestä tietysti niin täydelliset lapsukaiset, Vilho (50cm ja 3020g, täyden kympin poika) ensin ja Vieno (48cm ja 2740g, yhdeksän pisteen tyttö) heti perässä.
Kotiuduimme eilen ja täytyy sanoa, että nyt kyllä väsyttää, sekä minua että miestä (oli koko viikon sairaalassa aamusta iltaan)! Noudatamme neljän tunnin syömisrytmiä ja kun jokainen huoltokiekka vie noin 1,5 tuntia, väliin jää ruhtinaalliset 2,5 tuntia aikaa tehdä mitä huvittaa. Eli vaikka nukkua! ;) Ei siis liene ihme, että ensimmäisen kotivuorokauden antimia ovat mm. vaipanvaihdossa pukematta jäänyt puhdas vaippa, lavuaariin kakannut vauva ja yön pimeydessä mystisesti sukupuoltaan vaihtanut "poika"... Ainoa harmittava asia on, että tämä jatkuva nauraminen tekee niin vietävän kipeää tuohon leikkaushaavaan! ;D
